Tiiättekö sen tunteen ku et jaksais vaan jotain henkilöö, mut se vaa roikkuu sussa kiinni?
Välil huomaa sen, et miten ihan pienetki asiat saa sut palaamaan siihen fiilikseen mikä oli sillon aikasemmin. Siihen fiilikseen et mikään ei kiinnosta, tunnu yhtää miltään, ku ei vaan jaksais enää hymyillä eikä nousta ylös kohtaamaan seuraavaa päivää ja mitä se tuo tullessaan.
Se et muut ei ehkä ees huomaa miten niitten ihan huomaamattomat teot voi satuttaa ihan hirveesti, vaikka ne olis sille toiselle ihan normaaleja. Mut silti se, et vaikka puhuu sille toiselle enemmän ku mulle, sattuu ihan sairaan paljon.
Mut hei, mä oon käyny jo pohjalla ja sieltä pikku hiljaa kavutaan aina vaa ylöspäi, mut ei se helppoo kumminkaa oo. Välil vaa tuntuu et jotkut ei tajuu miten hidasta se paraneminen on, kui vaikeeta se on nousta sieltä kuilun pohjalta ja vaan odottaa koko ajan millon joku sut taas tönäsee sinne ja joudut alottaa kipuamisen uudestaan.
Kui paljon sun tekis mieli palata taas niihin vanhoihin tapoihin, jotka tuntu sillo auttavan, mut ei. Mä oon vahva, en mä enää haluu joutuu siihen kierteeseen.
Mut en mä haluu puhua, se sattuu viel enemmän. Se ku sut istutetaan psykologin tuoliin ja et saa lähtee sielt pois. Kuulet vaa kellon tikityksen ja kui hiljasta koko huonees on. Istuttuas tuolissa tunnin puhumatta tai puhuen, niin saat vasta lähtee. Kui pahalta se tuntuu ku joku kattoo sua luullen ymmärtävänsä mikä auttaa, luulee osaavansa korjata sut helposti.
Mut se paraneminen vaatii vaan aikaa. Ajan kanssa haavat pikku hiljaa umpeutuu ja olo helpottuu. Mut ei niitä asioita unohda koskaan. Ei koskaan. Ku joku korottaa ääntä vihasesti, sulle tulee aina mieleen se, ku joku huutaa sulle päi naamaa et sä et ansaitse elää. Et mä en oo minkää arvone, häivy täältä.
Sit vaan maski naamalle ja ollaan ku mitää ei olis koskaan tapahtunukaan. Kun kerran sen maskin pukee naamalleen, ni sitä on aika vaikee ottaa enää pois. Se on suoraansanottuna helvetin vaikeeta. Sulle sanotaan kaikkee, susta puhutaan kaikkee seläntakana, mut sä et välitä. Tai sä oikeestaan esität ettet sä välitä. Mut oikeesti se sattuu ihan hirveesti ku kuulee jonkun sanovan jolleki toiselle ettei haluu sua niiden ryhmään.
Onneks tästä maailmasta pakeneminen on helppoo. Voi vaa sulkee silmät, laittaa musiikit täysille, käpertyä peiton alle ja kuvitella olevas jossai muualla, jossai ihanassa paikassa missä mikää ei oo huonosti. Kuvitella ittes olevan vaa nii pieni, ettei kukaan sua löydä tai voi satuttaa.
Takerrut niihin ystäviis niin tiukasti ku voit, niihin joiden tiedät pitävän sut pinnalla niin kauan kunnes pystyt ite hengittää lopulta ite etkä vajoo enää pohjalle asti.
Mulle nää turvapylväät on ollu Eve, Essi ja Jari.
Even kanssa mä oon kokenut tän kaiken läpi ja en tiiä miten olisin selvinny ilman häntä siitä ajasta läpi. Siitä ku tuntu et kaikki seinät kaatuu päälle ja et pysty enää hengittää.
Mä tiedän et Essi pitää mut pinnalla, et pystyn hengittää vaik mitä kävis. Mä tiedän et Essi kestää tän maailman pahuudet paremmin kun mä ja sen takii uskallan turvautuu häneen.
En tiiä miten olisin selvinny ilman Jarin neuvoja, hänen tukee välillä keskellä yötäki. Kui lohduttavaa se on et on joku oikeesti viisas henkilö ystävänä.
Mä tiedän et en tuu nukkumaan tänä yönä. Palaan kumminki taas unissa menneeseen. Mä en oo pystyny nukkuu enää niiku sillo ennen, en oo voinu viiteen vuoteen.
Tää on rankkaa, mut kyl mä selviin. Onhan mul siivet joil lentää ain turvaan.
1 kommentti:
Tulipa surullinen olo, kun luin tän. :/
Mä tiedän, että asiat järjestyy vielä parhain päin. Kuten sanoit, se vaatii vain aikaa ja sun täytyy vain ottaa sitä.
Mä tuen sua ikuisesti, en ymmärrä, kuinka kukaan voisi sivuuttaa sen, että jollain on paha olla.
Sä oot rakas mulle ja mulle on tosi tärkeää, että sulla ois hyvä olla.
*rutistus* <3
Lähetä kommentti